Onko rakkauteni miestäni kohtaan kadonnut, vai ainoastaan muuttanut muotoaan?

Edellisten tekstieni saamat kommentit sisälsivät mielenkiintoisia kysymyksiä, ja päätinkin miettiä niihin vastauksia.
Suhteemme on kestänyt reilut 2 vuotta. Molemmille suhteemme on ensimmäinen vakava. Mieheni on myöntänyt, ettei rakasta minua enää samalla intohimolla kuin suhteemme alussa. Mielestäni tämä on normaalia. Rakkaudesta on tullut arkista. Kummallakaan meistä ei ole perhosia vatsassa kun vain ajattelee toista. Mieheni hyväksyy tämän. Minulle tämä vaikuttaa olevan ongelma. Haluaisin niin kokea sen vatsaa vääntävän tunteen kun vain miettii toista. Mies on minulle liian tuttu. Hänessä ei ole mitään jännittävää, joka saisi vatsani kipristelemään.
 Tiedän, ettei missään suhteessa alkuhuuma tule kestämään ikuisesti. Mutta itse olen nuori, ja välillä huomaan ajattelevani, että haluaisin kokea alkuhuuman useammin kuin vain kerran. Eikö minun tulisi kokea se nyt nuorena? Miksi sitten en vain jätä nykyistä suhdettani taakseni, ja suuntaa kohti uusia seikkauluja? Pelko siitä, että jäisin loppuiäksi yksin, estää minua. Tiedän, että saisin seuraa yhdeksi yöksi koska vain. Naiselle se ei ole koskaan ongelma. Mutta entä kun haluan asettua jälleen aloilleni? Pelkään, ettei kukaan haluaisi seurustella kanssani vakavasti. Tässä vaiheessa muistan, että minulla on mies joka välittää minusta nyt, miksi siis heittää häntä hukkaan.
Nämä ajatukset kirjoitettuna kuulostavat pahalta. Mieheni on minulle vain hätävara. Myönnän sen. Pelkään, että jos minun ja Herra X:n välille syttyisi romanssia, jättäisin mieheni. Näin varmistaisin, etten jäisi yksin.
Olen vain niin hauras...

Kun oma mies ei riitä..

Oma mies on kelpo mies. Hän ei ole juoppohullu, vaan ahkera ja vastuuntuntoinen vakityössä käyvä perusjätkä. Hän välittää minusta ja on antanut anteeksi asioita, joiden takia moni olisi naisensa jättänyt. Mieheni tietää ajatuksistani. Siitä, että muut miehet kiinnostavat. Hän tietää myös sen, etten saa seksistämme paljoa irti. Tämä onkin yksi eniten suhdettamme kaihertava asia.

Itse olen hänelle riittävä. Hänkin oli aikanaan riittävä minulle. Jossain vaiheessa kaikki vain muuttui ''yhdeksi ja samaksi''. Pimeässä peiton alla, ennen nukkumaan menoa. Olemme kyllä keskustelleet, mutta se vain ei ole auttanut. Tiedän, että minussa itsessäni on paljon vikaa. En heittäydy tarpeeksi. Jostain syystä itselläni ei vain enää ole halua heittäytyä. Olen lakannut yrittämästä. Kun on kerran kaavoihin kangistuttu, on näitä kaavoja vaikea alkaa rikkomaan. Joskus haluaisin olla vällyjen välissä villimpi. Mutta en pysty, koska en ole sellainen koskaan ollut. Tuntuisi kuin olisin vieras miehelleni. Vieraan, uuden miehen kanssa pystyisin olemaan vapaampi. Vieraalla ei olisi minusta ennakko-oletuksia. Olisi helpompi uskaltaa.

Mietiskely jatkukoon. Pitäisi varmaan listata plussat ja miinukset meidän suhteessa. En todellakaan tiedä kummasta listasta tulisi pidempi...

En tiedä rakastanko sinua enää?

Meidän rakkauden piti kestää ikuisesti. Nyt se on jossain kadoksissa. Tiedän sen, että ihmisen ensimmäinen suhde ei suurella todennäköisyydellä tule kestämään ikuisesti. Silti sitä halusi toivoa, uskoa, että ensimmäinen rakkaus olisi se suuri, ikuinen rakkaus. Niin ei kuitenkaan ollut. Ainakaan en usko niin. Täysin varma asiasta en ole.

Kuinka niin en ole varma? Kyllähän ihmisen tulisi tietää rakastaako vai ei. Niinhän sitä luulisi. Välitän hänestä edelleen hyvin paljon. Olen vain kadottanut suuren intohimon häntä kohtaan. 2 vuoden kriisi? Ehkä. Entä jos tämä tunne ei mene ohi? Tätä on kestänyt jo kuukausia. Odotan sitä, että rakastuisin häneen uudelleen. Kuinka kauan tulisi odottaa?

Milloin opin taas rakastamaan häntä ja unohtamaan muut?

Voi olla, että odotan turhaan. Muutos pelottaa. Ero pelottaa. Olisin sitten yksin, aivan yksin.