Onko rakkauteni miestäni kohtaan kadonnut, vai ainoastaan muuttanut muotoaan?

Edellisten tekstieni saamat kommentit sisälsivät mielenkiintoisia kysymyksiä, ja päätinkin miettiä niihin vastauksia.
Suhteemme on kestänyt reilut 2 vuotta. Molemmille suhteemme on ensimmäinen vakava. Mieheni on myöntänyt, ettei rakasta minua enää samalla intohimolla kuin suhteemme alussa. Mielestäni tämä on normaalia. Rakkaudesta on tullut arkista. Kummallakaan meistä ei ole perhosia vatsassa kun vain ajattelee toista. Mieheni hyväksyy tämän. Minulle tämä vaikuttaa olevan ongelma. Haluaisin niin kokea sen vatsaa vääntävän tunteen kun vain miettii toista. Mies on minulle liian tuttu. Hänessä ei ole mitään jännittävää, joka saisi vatsani kipristelemään.
 Tiedän, ettei missään suhteessa alkuhuuma tule kestämään ikuisesti. Mutta itse olen nuori, ja välillä huomaan ajattelevani, että haluaisin kokea alkuhuuman useammin kuin vain kerran. Eikö minun tulisi kokea se nyt nuorena? Miksi sitten en vain jätä nykyistä suhdettani taakseni, ja suuntaa kohti uusia seikkauluja? Pelko siitä, että jäisin loppuiäksi yksin, estää minua. Tiedän, että saisin seuraa yhdeksi yöksi koska vain. Naiselle se ei ole koskaan ongelma. Mutta entä kun haluan asettua jälleen aloilleni? Pelkään, ettei kukaan haluaisi seurustella kanssani vakavasti. Tässä vaiheessa muistan, että minulla on mies joka välittää minusta nyt, miksi siis heittää häntä hukkaan.
Nämä ajatukset kirjoitettuna kuulostavat pahalta. Mieheni on minulle vain hätävara. Myönnän sen. Pelkään, että jos minun ja Herra X:n välille syttyisi romanssia, jättäisin mieheni. Näin varmistaisin, etten jäisi yksin.
Olen vain niin hauras...